Sain uuden mahdollisuuden käväistä vanhalla koululla, koululla, josta jo kerran olen kirjoittanut. Hain tavarat joita sielä tulen tarvitsemaan ja jännityksestä kihelmöiden menin vanhalle koululle. Jäin ensin alakertaan ja tein työt jotka sielä pitkin tehdä. Sitten kiipesin toiseen kerrokseen ja niistä samaisista lasiovista sisään joista pääsee jumppasaliin. Sielä hän taas istui, samassa paikassa kuin viime kerrallakin. 

Nyt kun osasin häntä odottaa en säpsähtänyt vaan hymy hiipi huulilleni. Tervehdin häntä ja hän nyökkäsi minulle. Tein työt ja samalla hänelle juttelin mutta en saanut vastauksia tällä kertaa, hän vain totisena katseli työskentelyäni.

Kun sain työni tehtyä, sanoin hälle että menen käytävän puolelle kävelemään ja katsomaan mitä sielä on, kysyin liittyykö hän seuraani? Hän nyökkäsi ja nousi tuoliltaan seisomaan. Menin edellä pieneen eteiseen ja laitoin käyttämäni tavarat pois. Sitten menin käytävän puolelle. Sen seinät on jykevät, vanhat hirsiseinät. Kuljetin kättäni seinällä ja koetin koskea sellaisiin kohtiin joihin ei ollut kaiverrettu tai kirjoitettu mitään. Aika korkealle sain varvistaa, onneksi pituutta löytyy omasta takaa. :D

Koko sen ajan minkä kävelin käytävällä tunsin, että minulla on seuraa ja vaikka hälle juttelinkin, ei hän minulle mitään vastanut. Olimme kävelleet käytävän päästä päähän ja olin menossa rappusia kohti alakertaa kun tunsin, että minulla ei ole enää seuraa. Käännyin ympäri ja kysyin, että etkö tule pitemmälle? Hän ravisti hiljalleen päätään ja jäi seisomaan tasanteelle. Mie sanoin että minun täytyy kuitenkin mennä ja että varmaan taas jossain vaiheessa näemme. Hän nyökkäsi. Pyysin vielä, että hän pitäisi tulevana maanantaina hyvää huolta tyttärestäni, sillä hän oli tulossa yo-kirjoituksiin jotka siinä salissa pidettäisiin. Hän nyökkäsi uudestaan ja sitten siirtyi pois silmistäni. 

Menin rauhallisin mielin alakertaan ja siitä pihalle. Rauhallisin mielin iltasellakin vielä olin ja yhtä rauhallisena maanantaina pidin peukkuja tyttäreni yo-kokeelle. Ja hyvinhän se meni. <3